Hei! Nimeni on Henri Nerg, olen neljännen vuoden kirjallisuuden opiskelija Jyväskylän yliopistolla ja aloitan tällä postauksella pestini Teeleidin bloggarina. Yritän parhaani mukaan teeskennellä olevani teeasiantuntija, esitellä ja arvostella eri teelaatuja ja tarinoida matkastani teen maailmassa. Matkani on ollut kivinen ja täynnä harhaluuloja, pettymyksiä, sähläyksiä ja huonosti haudutettua teetä, mutta onneksi niiden vastapainona on ollut asiantuntevaa opastusta, sydämellistä palvelua ja - mikä tärkeintä - hyvin haudutettua ja erinomaiselta maistuvaa teetä.
Ensimmäisessä postauksessa ajattelin avata traumojani ja todistaa, että joskus tie nautintoon käy kivisimmän ja okaisimman ryteikön kautta. Toivottavasti nautitte, ja miksette nauttisi, koska muiden kärsimyshän on aina kiinnostavaa.
Vuoden 2016 syksyllä ystäväni kertoi minulle paikasta nimeltä Teeleidi, joka sijaitsi silloin vielä Lutakossa. Päätimme käydä kokeilemassa mystistä, pelkästään teelle pyhitettyä paikkaa. Vastassa oli uskomattoman kaunis vanha puutalo, jonka kotoisuus ja syrjäisyys tekivät paikasta entistäkin kiehtovamman. Astuttuamme sisälle harhailimme aikamme sokkeloisissa huoneissa, kunnes meidät ohjattiin jättimäisen seinän eteen, joka oli täynnä teetä. Muistan lähinnä järkytykseni ja yritykseni änkyttää, että haluaisin juoda "ehkä jotain vihreää, kenties".
Join jotain vihreää. Ja se oli hyvää. Kävin uudestaan. Uskaltauduin tilaamaan jopa pu'eria, jota ystäväni oli joskus minulla juottanut. Mandariinikiinaa opiskelleena pamautin teen vaikeasti lausuttavan nimen mukauttamatta sitä suomalaiseen puheenparteen ja heti tajuttuani sen takaraivossani jyskytti ajatus, että kyllä minua varmaan pidettiin mukatietävänä snobina. Kenties tämä trauma vaikutti siihen, että aloin vakituisesti käymään Teeleidissä vasta syksyllä 2017 sen avattua ovensa Kramsunkadulla, pirullisesti juuri kotimatkani varrella - kiinantuntinikin olivat jo loppuneet.
Mutta tässä vaiheessa pitänee kertoa tarkemmin, mistä ystäviäni huvittava ja kauhistuttava teehifistelyni alkoi ja kuinka minut värvättiin Teeleidin bloggariksi.
Olen kasvanut hyvin perinteisessä suomalaisessa kodissa, jossa kahvi on ollut käytännössä ainoa vaihtoehto juhla-, seurustelu- ja arkijuomalle. Aloin 12-vuotiaana juomaan kahvia, mutta jouduin lopettamaan sen 16-vuotiaana alati pahenevien vatsaongelmien vuoksi. Olin kauhistunut: minun piti vaihtaa kahvi teehen, pussilla liotettavaan litkuun! Se kyllä kouraisi syvältä.
Ensimmäinen "teeni" oli tällaista:
En kanna kaunaa vanhemmilleni, sillä se, että he juottivat minulle tällaista sanoinkuvaamatonta teeksi itseään nimitettävää nestettä, johtuu vain ja ainoastaan heidän tietämättömyydestään. Ovathan he, kuten niin moni muukin sivistynyt ihminen, vain ympäröivän, teestä ymmärtämättömän yhteiskunnan viattomia uhreja.
Liotin pussia varmaankin alle minuutin ja totesin, että onpa pahaa (tai varmaankin jotain rumempaa). Mutta tätä oli pakko juoda. Ehkä siihen tottuisi. Ja tottuihan siihen. Jotenkin. Sukulaiset oppivat hitaasti, että tämä on se ainoa outo vieras, joka juo teetä, ja sukujuhlilla tarjottiin kauhistuttavaa klassikkoa, Liptonin keltaista.
Muutettuani Jyväskylään tapasin ihmisiä, jotka joivat teetä, ja kuulemma ihan oikeaa sellaista, joka haudutetaan tuoreista lehdistä. Tämä kiehtoi minua ja kokeilin muutaman kerran, jopa sitä edellä mainittua pu'eria. Ja olihan niissä eroa, kuin kuulaassa aurinkoisessa talvipäivässä ja koleassa syksyisessä loskasateessa.
Aloin käydä kahviloissa, sellaisissakin joista sai oikeaa teetä. Ihastuin erityisesti vihreään teehen ja tajusin, että tämän vuoksi en ole aiemmin oppinut pitämään teestä, juomani teepussiteet kun olivat lähes poikkeuksetta olleet mustaa teetä. Julistin jo kovaan ääneen kaikille pitäväni vihreästä teestä, vaikken tiennyt siitä käytännössä mitään. Minulla kun on aina ollut pienoinen tarve päteä.
Vähän tämän jälkeen kävin ensimmäistä kertaa Teeleidissä.
Tultuani kesälomalta takaisin Jyväskylään elokuussa 2017 sain kuulla Teeleidin muuttaneen aivan yliopiston viereen. Uteliaisuus otti vallan ja astuin sisään, tälläkin kertaa vielä ystävästäni tukea ottaen. Ihastuin tähän paikkaan vielä enemmän kuin viime kerralla, vaikken vieläkään tiennyt juuri mitään teestä. Onneksi minua ohjattiin melkeinpä kädestä pitäen ja uskaltauduin kokeilemaan jopa jotain uuttakin.
Minulla on paha taipumus yrittää järkeistää ja analysoida kaikkea, mutta kaikkeen se ei tietenkään sovi. Sen vuoksi en tiedä, miten yhtäkkiä löysin itseni istumasta Teeleidistä yksin, tuijottamasta ikkunasta ulos ja - rauhoittumasta. Olen myös valitettavan taipuvainen stressaamaan ja ahdistumaan asioista, minkä vuoksi paikka, jossa on tarkoitus rauhoittua, sopi elämäntilanteeseeni loistavasti.
Ryhdyin käymään Teeleidissä yhä enemmän yksin ja aloin pidentämään käyntejäni. Saatoin istua yksin kolmekin tuntia juoden teetä ja tuskin vilkaisematta kännykkääni. Yleensä istuin sulkemisaikaan asti ja vielä kassalla yritin sanallistaa kokemuksiani maistamastani uudesta teestä. Minulle alettiin suosittelemaan teelaatuja, joista saattaisin pitää, ja löysinkin uusia, upeita makuelämyksiä.
Teeleidissä käynnistä tuli jopa terapeuttista. Se oli kirjaston ohella paikka, jonne oli aina mukava mennä ja jonne tunsin olevani tervetullut. Kuten kirjastossa, sielläkin saattoi löytää aina jotain uutta ja samalla tarkkailla ohikulkevia ihmisiä. Ja sinne saattoi mennä myös ystävän kanssa, jolloin kokemus muuttui erilaiseksi.
Aloin ostelemaan teetä kotiin, hankin itselleni välineet ja manasin sitä, kuinka se Teeleidissä maistui aina paremmalta. Sähläsin haudutusaikojen kanssa, lisäsin teelehdet vasta veden laittamisen jälkeen, tein oolongista liian kitkerää enkä tajunnut käyttää lehtiä uudestaan. Se johti siihen, että aloin käymään Teeleidissä niin usein, että opiskelijan taloudellisista realiteeteista johtuen jouduin asettamaan itselleni rajat ja lupasin itselleni, että saan käydä siellä vain kahdesti viikossa. Tosin itsekuri ei ole paras hyveeni, joten Teeleidin työntekijät ovat joutuneet katselemaan minua useamminkin, kun raikkaan ja ravitsevan yliopistolounaan jälkeen mieleni tekee teetä.
Kohottuani arvoasteikossa vakioasiakkaan tasolle eräänä päivänä Teeleidin omistaja Anne Savela kysyi minulta ohimennen, kiinnostaisiko minua ryhtyä kirjoittamaan heille blogia. Sanotaanko, ettei minua tarvinnut kauaa maanitella, kun minut kerran lahjottiin teellä...
Tähän pisteeseen pääsemiseen vaadittiin kärsivällistä opastusta, oppimista kantapään kautta ja ennen kaikkea lukemattomia kupillisia teetä. Ja matka (ja sen myötä väistämättä tulevat sähläykset) on vasta alussa. Toivottavasti siitä tulee pitkä, rikas ja hyvältä tuoksuva ja maistuva matka. Luvassa on nuoren opiskelijan vaellus häntä suurempaan valtakuntaan, jossa tuoksuu tee ja hohtavat nietokset, niin kauan kunnes tulee kesä ja pääsen Teeleidin aittaan istumaan.
