maanantai 28. tammikuuta 2019

Fukamushicha

Kun maistoin ensimmäistä kertaa Gyokuroa, tunsin hyvin voimakkaan ja oudon tujahduksen jotain erikoista makua. En voi sanoa pitäneeni siitä, mutta kiinnostuin teestä ja jätin sen mieleeni hautumaan. Nyt paremmin tietäväni ymmärrän maistaneeni maun olleen umami, yksi viidestä perusmausta, joka on läheinen makean kanssa, ja olen jo ehtinyt oppia pitämään siitä niin, että osaan arvostaa teeharrastajien korkeimmalla portaalla olevia japanilaisia vihreitä teitä.

Fukamushicha (japaniksi 深蒸し茶, tarkoittaa syvähöyrytettyä teetä) tuoksuu tumman umamiselle, muttei yhtä voimakkaan läpitunkevalta kuin Gyokuro Asahi, mikä johtunee sen poikkeuksellisesta käsittelytavasta, jossa lehtiä höyrytetään pidempään kuin normaalisti hapettumisen estämiseksi. Se on väriltään kauniin tummanvihreää ja täyteläistä ja kupissa voi nähdä pienten haituvien uiskentelevan.








Fukamushichan maku on tumma, tummempi kuin muun muassa Tamaryokuchassa tai senchassa. Se on täyteläinen ja kevyen umaminen, kaksi elementtiä jotka tasapainottavat hyvin toisiaan. Täyteläisyydestään huolimatta siinä on kuivaan ruohoisuuteen viittaavia elementtejä, mutta ne eivät ole hallitsevia. En nimittäin ole vieläkään oppinut pitämään voimakkaan ruohoisesta ja vegetaalisesta teestä, jollaisia jotkin erityisesti kiinalaiset ja korealaiset vihreät teet ovat.

Toinen haudutus on lempeämpi ja tasapainoisempi. Kun tummuus ja vegetaalisuus jäävät taka-alalle, umamin maku pääsee paremmin esille. Löydän jopa hyvin kevyttä hedelmäisyyttä, kunhan tee hieman jäähtyy (mitä ei onneksi/valitettavasti tarvitse odottaa kauaa). Kolmas haudutus alkaa olla makuuni jo hieman liian mieto, mutta siinäkin nousee esille kevyt ja lempeä umamisuus.

En voi sanoa olevani vieläkään erityisen hurahtanut japanilaisiin teihin, mutta sen verran makuaistini on kuitenkin kehittynyt, että huomaan nykyisin viehättyväni enemmän yhä kevyemmistä teistä, enkä enää etsi samalla tavalla vahvoja makuelämyksiä kuin vielä puoli vuotta sitten. Kai tämä on ensimmäinen askel kohti vastuutonta rahankäyttöä ja opiskelijabudjetin paukkumista, näillä teillä kun on tapana olla kalliimpia...

Joululomalla vanhempieni luona haudutellessani jouduin operoimaan täysin vaistojeni varassa, sillä olin autuaasti unohtanut lämpömittarini kotiin. Olen kuitenkin teeharrastukseni aikana oppinut arvioimaan ajan melko hyvin, tai niin ainakin luulin, kunnes tein ensimmäisestä haudutuksesta aivan liian vahvaa ja kitkerän kirpeää...

Fukamushicha
1 tl / 2 dl
65 °C
1. haudutus: 1:30 minuuttia
2. haudutus: 1 minuutti
3. haudutus: 1:40 minuuttia

perjantai 14. joulukuuta 2018

Suklaasydän

Viime aikoina Teeleidin valikoimiin on alkanut ilmestyä mitä ihmeellisimpiä yhdistelmiä. Vadelmaoolong vielä menetteli ajatuksena, mutta Suklaasydämeksi nimetty kaakaopu'er oli jotain niin omituista, että sitä oli pakko kokeilla ja nähdä, kuinka villiksi Teeleidissä on heittäydytty.


Kaakaon tuoksu pöllähtää nenään (ja melkein silmillekin) erittäin voimakkaasti pussin avatessa. En ole koskaan ollut erityisemmin kaakaon ystävä, varsinkin kun kokemukseni siitä ovat olleet sokeroituja kaupan valmiskaakaoita. Toisaalta jo värinsäkin puolesta kaakao tuntuu sopivan erinomaisesti pu'eriin, joten ajatus niiden sekoittamisesta tuntui jo heti miellyttävältä ajatukselta eikä tarkemmin mietittyäni ollenkaan niin villiltä. Kaakaojauheeseen peittyneissä pu'erin lehdissä on jotain silmää miellyttävää.

Teen tuoksu kätkee pu'erin alleen, mutta kun sitä maistaa, erottaa hyvin sen maanläheisyyden kaakaon alta. Pelkäsin sen asettuvan liiaksi kahteen erilliseen kerrokseen, mutta kaakaon maku on sen verran mieto, vieläkin miedompi kuin mansikkapu'erissa, että se sulautuu hyvin osaksi teetä, ei pelkästään päälleliimatuksi lisäksi. Mietous erityisesti miellyttää minua, koska makeat maustetut teet muuttuvat liian helposti äiteliksi. Kevyen kaakaomaisuuden lisäksi tumman suklaan raskas voimakkuus tuntuu mukavan täyteläiseltä lisältä pu'erin lempeään kirpeyteen.


Kaakaon makeus ja pehmeys sopii hämmentävän hyvin yhteen pu'erin voimakkaan ominaismaun kanssa. Toisin kuin mansikkapu'erin, Suklaasydämen maku ei ole niin terävä ja hyökkäävä, vaan enemmänkin lempeä ja rauhoittava, ja sopii täten erinomaisesti pimeneviin joulunalusiltoihin.

Toisella haudutuksella suklainen terä häviää, mutta tee säilyttää silti . Suosittelen hieman varovaisempaa otetta Suklaasydämen hauduttamisen kanssa sen vuoksi, että kaakaojauhe saattaa tahrata vaatteita ja teenhaudutusvälineitä. Ainakin kannattaa huuhtoa kannu erityisen hyvin ennen seuraavan teen hauduttamista.

Kaakaota jää hauskasti kupin pohjalle, siitä voi muotoilla vaikka mitä...

Suklaasydän sopii erinomaiseksi jatkoksi mansikkapu'erille ja niille, jotka haluavat lisätä pu'eriinsa jotain pehmeää tai tehdä siitä lempeämpää. Tämä voisi olla epäilemättä hyvä johdatus pu'eriin, jos se muuten on tuntunut ylitsepääsemättömältä esteeltä.

Huomaan innostuneeni maustetuista pu'ereista ja päässeeni ennakkoluuloista yli, sillä sekä mansikkapu'erissa että Suklaasydämessä lisätty maku oikeasti tukee pu'eria eikä peitä sitä. Nähtävästi pu'erin kanssa sopii mikä tahansa, ja pohdinkin onko chai-pu'er vihdoinkin seuraava jota uskaltaisin koettaa...

Suklaasydän
1 tl / 2 dl
90 °C
3 minuuttia

tiistai 25. syyskuuta 2018

Mansikkapu'er

Kuten lupailin, tällä kertaa luvassa on Teeleidin aito legenda. Olin jo kuukausien ajan kuunnellut Teeleidin työntekijöiden intoilevan siitä ja vakuuttelevan minulle, kuinka sitä ei voi juoda tarpeeksi. Minä, joka en ole ikinä ollut innostunut maustetusta teestä, en edes aloitellessani harrastustani, suhtauduin siihen luonteelleni uskollisesti skeptisesti ja ennakkoluuloisesti. Kunnes eräänä päivänä uskaltauduin kokeilemaan mansikkapu'eria.


Kuvittelin mansikan makeuden tunkevan läpi ja löyhähtävän suuhun niin kuin lehtien tuoksussa, joka mielestäni on hieman äitelähkö. Itse teessä tästä ei kuitenkaan ole jälkeäkään, vaan päinvastoin mansikan aromi on hyvin mieto, mikä miellyttää minua, koska pidän kovasti pu'erista, erityisesti sen pehmeästä ja maanläheisestä mausta.

Se, mikä minua vaivaa maustetuissa teissä, on se, että ne usein tuntuvat vain laimealta teeltä, jonka päälle on lisätty erilliseksi kerrokseksi jotain makua peittämään teen ominaismaku. Mansikan makeus kuitenkin kietoutuu yllättävän sulavasti pu'erin maanläheisyyteen, mikä tuo mieleen lempeää kesäisyyttä. Vaikken ole kasvanut maaseudulla (tai ehkä juuri sen vuoksi), se tuo mieleeni keväisen laitumen ja jos oikein innostun kuvitelmissani, klassisia heinälatokohtauksia vanhoista Suomi-filmeistä. Kenties tätä voisi keittää päiväteeksi ja nauttia Tauno Palo -maratonin aikana...

Ensimmäistä kertaa hauduttaessani en tyhmyyttäni tajunnut, että minun olisi hyvä saada haudutukseeni myös mansikanpaloja, ja ihmettelinkin, miksi se ei maistunut läheskään niin hyvältä kuin Teeleidissä. Jouduin kokeilemaan usean kerran, ennen kuin sain haudutettua omaan makuuni kunnollista teetä, varsinkin kun pidän vahvasta teestä.


Uskaltauduin tilaamaan mansikkapu'erini kanssa makeaa. Syy, miksen juuri koskaan syö mitään teen kanssa, on juurikin se, että varsinkin sokeri on niin hallitseva maku, että sen läpi on vaikea erottaa ainakaan lempeämpiä teelaatuja. Toinen syy on se, etten edes välitä kovin paljon makeasta. (Tiedän, se on hämmentävää, ja saan usein kuulla ihmetteleviä - tai kateellisia - huomautuksia asiasta...)

Mielestäni nimenomaan maustetun teen kanssa makea kuitenkin sopii juuri sen vuoksi, että silloin saa aikaan kokonaisvaltaisemman ja monipuolisemman makuelämyksen, varsinkin toisen haudutuksen osalta.

P.S. Ystäväni tilasi Teeleidissä chai-pu'eria ja kun tuoksutin sitä, se oli todellakin maku, jota halusin päästä kokeilemaan. Kenties innostunkin myös mausteusta teestä? Ainakin pu'erista. Pitääpä tutustua.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Rukeri Green

Jälleen kerran pahoittelut viiveestä, kesälaitumilla kirmailu otti oman aikansa. Sen aikana sain kuitenkin tutustua moneen erilaiseen teehen, erityisesti japanilaisiin vihreisiin teelaatuihin, joita olen pitkään hieman pelonsekaisella kunnioituksella vältellyt. Nyt tuntuu vihdoinkin siltä, että saatan jo tietää teestä jotakin. Makuni on toivottavasti kehittynyt ja monet aiemmin karsastamani teet maistuvat aivan eri tavalla. Ja sainpahan laajemminkin sukua innostumaan teenjuonnista kotopuolessa...


Olen teeperehdytykseni aikana ihastunut erityisesti afrikkalaisiin teelaatuihin, ja suurin piirtein pompin ilosta kuullessani Annen hankkineen ruandalaista teetä. Ja vielä vihreää! Tähän mennessä olin maistanut vain mustaa afrikkalaista teetä, joka lieneekin ehdottomasti tunnetuinta kyseiseltä mantereelta. Afrikasta tulee kuitenkin useita erilaisia teelaatuja, myös valkoista teetä ja wulongia.

Ruandalainen Rukeri Green kasvaa 1 800 metrin korkeudessa. Sen väri on miedon kellertävä ja tuoksu miellyttävän lempeä, mutta silti selkeän aromikas. Afrikkalaiseksi teeksi se on yllättävän vähäpaahteinen ja pehmeä. Siinä on miellyttävän kirpeä maku, joka lienee lähimpänä mietoa kiinalaista vihreää teetä, vaikkakin sen tummuus tuo mieleeni jopa kukichan. Tumma maku on miellyttävää ja sopii erityisesti niille, jotka haluavat teehensä sitä jotakin. Kuten kiinalaiseen teehen tottunut ystäväni totesi, afrikkalaisessa teessä on luonnetta.



Vaikka teestä hauduttaisi miedompaa, sen jälkimaku on todella vahva ja jää kielelle pitkäksi aikaa. Tämä lienee teen mielipiteitä jakavin osuus, sillä joskus se, myönnettäköön, tuntuu melkeinpä liimautuneen kieleen. Harva tee afrikkalaisten lisäksi jää pyörimään samalla tavalla kielen päälle. Afrikkalaisille teille ominainen paahteisuus sopii paremmin raskaampaan mustaan teehen, mutta se kietoutuu mukavan miellyttävästi myös vihreän teen raikkauteen ja keveyteen.

Kirpeys säilyy yllättävän voimakkaana myös toisessa haudutuksessa. En yleensä ole kovin innostunut vihreän teen uudelleenhauduttamisesta, edes parempien laatujen (poikkeuksena jotkut paremmat japanilaiset), sillä ne yleensä menettävät ominaismakunsa ja taantuvat "yleisen" vihreän teen tasolle, mutta Rukeri pitää pintansa hämmästyttävän hyvin. Vasta kolmannessa haudutuksessa se alkaa menettää makuaan, mutta silloinkin säilyttää vielä kirpeytensä, joka kuitenkin on jo muuttunut tylsän hallitsevaksi.


Jos haluaa kokeilla jotain erilaista, Rukeri Green on ehdottoman suositeltava kokemus. Afrikkalaisen teen ystävälle tämä on pakollista kokeiltavaa, mutta epäilemättä myös kiinalaisen vihreän teen ystävät voivat löytää tästä mieleisensä teen. Kenties se sopii juuri siihen vaiheeseen, kun kesä muuttuu syksyksi: kun lievä kirpeys valtaa päiviä, jotka säilyttävät silti auringonpaisteensa.

P.S. Kesälomalla minun ei edes tarvinnut tuputtaa teetä: ne tekivät sen ihan itse. Tätini mies katseli kahvilta muistuttavaa itselleni ja veljelleni keittämääni pu'eria ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, kysyi saisiko sitä maistaa. Nyt olen käännyttänyt jälleen yhden pu'eruskovaisen ja ensi kerralla kun palaan Kotkaan, häntä odottaa pussillinen tuoretta pu'eria. Tädilleni lupasin hankkia rooibosta ja kenties nyt kun vanhempani osaavat hauduttaa kunnollista valkoista teetä, hänen ei tarvitse odottaa minua saapuvaksi maistaakseen sitä.

P.P.S. Seuraavana arvosteltavana on luvassa Teeleidin aito legenda, jonka maineesta olin kuullut jo kuukausia, ennen kuin lopulta uskaltauduin sitä maistamaan. Se vasta onkin mielenkiintoista tavaraa.

Rukeri Green
1 tl / 2 dl
80  °C
3 min

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Nepal Shangri-La Green Pearl

Jälleen kerran pahoittelut viiveestä, joka johtui sekä opiskelukiireistä, yleisestä laiskuudesta että halustani perehtyä teehen kunnolla. Olen yrittänyt järjestelmällisesti käydä läpi Teeleidin hyllyjen kaikki maustamattomat teet, eikä paljon ole enää jäljellä, minkä vuoksi uskaltaudun arvostelemaan teen, joka ensimakustelulta ei minua erityisesti miellyttänyt. Koska olen joutunut useasti taipaleellani toteamaan, että ensikosketus vielä aloittelevana harrastajana ei välttämättä kerro kovin paljon omasta mausta tai teestä itsestään, päätin ottaa hieman taukoa ja kerätä sen sijaan lisää kokemusta.

Nepal Shangri-La Green Pearl on nepalilainen vihreä tee, joka kerätään esittelytekstin mukaan niin, että teepensaasta poimitaan tarkasti "yksi silmu sekä lehti". En valitettavasti ole juonut muuta nepalilaista teetä, joten en osaa tehdä tarkempaa vertailua eri lajikkeiden välillä.


Olen varhaisiin muistiinpanoihini kirjoittanut seuraavasti: "Raikkaus kietoutuu 'merelliseen' japanilaiselle teelle ominaiseen makuun -> jos olisi raikkaampi?" Tällä olen tarkoittanut sitä, että tee tuoksuu ja maistuu raikkaalta, mutta samaan aikaan jotenkin tunkkaiselta, aivan kuin raikkaus olisi "pilaantunutta". No, ehkä nämä ensimmäiset pohdinnat voi rypistää roskakoriin, sillä en enää ole läheskään tuota mieltä. Juon teetä mielelläni ja nautin sen raikkaudesta, joka on lähellä Darjeelingia.

Epäilen, että ensimmäisellä kokeilullani haudutin teen aivan liian vahvaksi, kitkerän rajamaille. Green Pearl on lähellä japanilaisen teen merellisyyttä, minkä vuoksi liian voimakas hauduttaminen on erityisen riskialtista. Teessä on kuitenkin myös kiinalaisen teen pehmeyttä, josta erityisesti pidän.


Minulle ongelmaksi muodostuu kuitenkin teen voimakas, kenties jopa karvas raikkaus, joka korostuu toisessa ja kolmannessa haudutuksessa. Oma makuni suosii pehmeämpiä tai vaihtoehtoisesti mausteisempia ja paahteisempia makuja, minkä vuoksi Green Pearl ei todennäköisesti tule myöhemminkään kuulumaan suosikeihini, vaikka voinen ilman omakehua sanoa, että sekä makuaistini että teenkeittotaitoni ovat parantuneet huomattavasti tämän kevään aikana. Mutta raikkaan teen, erityisesti Darjeelingin ystäville voinen melko varmasti tätä suositella, ja ehdottomasti myös japanilaisen vihreän teen kuluttajille.

P.S. Lupailin viime tekstissäni avata hieman kokemuksiani teelähetyssaarnaajana kahvinjuojaperheessä. Vein maisteltavaksi neljää teetä: valkoista Bai Mudania (Pai Mu Tan), vihreän ja valkoisen teen maustettua sekoitusta Lyydian Lumousta, mustaa Assamia sekä maustamatonta pu'eria. Isäni vastaukset olivat lyhyitä, mutta ytimekkäitä: "Kaikki oli ihan hyviä, valkoinen tee oli varmaankin parasta." Äitini haisteli ja katseli mustaa, maustamatonta teetä (josta olin mittausvirheen vuoksi hauduttanut hieman normaalia vahvempaa) ja kysyi, saako siihen laittaa maitoa. Annoin luvan ja hän totesi, että maidon kanssa sen maku ei tunnu niin voimakkaalta. Pu'er maistui paremmalle, vaikka haju ei kuulemma ollutkaan parhaimmasta päästä.

Veljeni, joka on innokas kahvinjuoja, totesi etteivät Bai Mudan ja Lyydian Lumous "maistu juuri miltään". Siitä suivaantuneena päätin juottaa hänelle vahvaa pu'eria, jonka hän totesi "haisevan ihan mullalta" ja lopulta päätti antaa sille arvosanaksi 2/5. Kun seuraavana päivänä join sitä, hän halusi maistaa sitä uudestaan ja totesi sen maistuvan paljon paremmalta kuin aiemmin: 3/5. Kolmantena päivänä arvosana oli jälleen noussut: 3½/5: silloin hän totesi, että "pääsee jo melkein huonon kahvin tasolle". Neljäntenä päivänä hän kysyi: "Keitätkö tänään sitä multateetä?"

Olisi se siis voinut huonomminkin mennä...

Nepal Shangri-La Green Pearl
1 tl / 2 dl
75 °C
3 min

torstai 12. huhtikuuta 2018

Ginseng Oolong

Pahoittelut siitä, että ensimmäinen teearvosteluni venyi näin pitkään. Kevät on mennyt hujauksessa ja opiskellen, mutta onneksi nyt lumien sulamisen myötä olen saanut hellitettyä opiskeluista sen verran, että pääsen paneutumaan siihen, mikä päässäni ja suussani oikeasti pyörii, eli teehen.

Kirjoitan moneen eri julkaisuun kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä ja joka kerta, kun olen aloittanut uudessa paikassa, olen jostain syystä aloittanut kriittisellä arvostelulla. Hmm, onpa kumma juttu, että Teeleidin bloggarina ensimmäinen teearvosteluni rikkookin perinteen...

Ginseng Oolong, kiinankieliseltä nimeltään 兰贵人/蘭貴人 (lánguìrén, "orkideaneito"), on wulong-tee, jonka erikoisuutena on teelehtien puristaminen jauhetun ginsengin (aasialainen rohdoskasvi) ja lakritsin kanssa hyvin mielenkiintoisen näköisiksi palleroiksi.

Wulong-tee on jostain syystä ollut minulle vaikeasti lähestyttävää, enkä ole saanut siitä niin sanotusti kiinni samalla tavalla kuin olen kokenut saaneeni kaikista muista teelajeista. Se tuntuu minusta usein kalpealta vihreän ja mustan teen sekoitukselta, jossa ei ole vihreän teen raikkautta eikä mustan teen voimakkuutta. Sen vuoksi ryhdyin kokeilemaan Ginseng Oolongia vähintäänkin skeptisesti, varsinkin kun en ole myöskään millään tapaa innostunut maustetuista teelaaduista.


Ginseng Oolongin tuoksu on mieto, mutta raikas. Lakritsin tuoksu tuntuu hyvin kevyenä, sitä joutuu oikein etsimään. Maun suhteen on sama: ensimmäinen hörppäys tuntuu hyvin laimealta. Tosin minulla on paha tapa olla kärsimätön ja hörpätä liian kuumaa teetä, minkä vuoksi en saa heti alkuun parasta makuelämystä, joka yleensä syntyy, kun teen antaa hieman jäähtyä, varsinkin jos on kyse 90-100 asteessa haudutettavista teelaaduista.

Tämän vuoksi ensimmäiset hörppäykseni saivat minut ihmettelemään, missä se maku on. Vasta kun maltoin odottaa teen jäähtymistä, aloin tavoittaa kevyen wulongin ominaismaun ja hyvin vienon lakritsin maun, joka tukee erityisen hienosti wulongin makua. Se, että lakritsin maku on näin mieto, sopii minulle hyvin, sillä maustettuihin teelaatuihin en ole vieläkään onnistunut pääsemään kiinni.

Ei kuitenkaan kannata antaa teen jäähtyä liiaksi, sillä silloin wulongin hentoinen ominaismakukin väistyy taka-alalle, eikä tee silloin ole mielestäni juuri enempää kuin kömpelösti jonkin muun tärkeämmän tekemisen lomassa litkittävää juomaa. Itsekin luin samalla kirjaa ja joskus erehdyin liikaa sen maailmaan, huomatakseni ikäväkseni teen jo jäähtyneen liikaa.

Jutun juju onkin siinä, että pitäisi malttaa odottaa vieläkin enemmän. Kokeillessani Ginseng Oolongia pari ensimmäistä kertaa en joko jaksanut tehdä toista haudutusta tai tein sen jotenkin todella omituisesti, jolloin lehdet eivät päässeet vieläkään kunnolla avautumaan. (Taistelen kannuni kanssa, siihen kun pitää tehdä vähintään neljä kupillista, mieluummin viisi, jotta vesimäärä riittää ulottumaan reilusti kaikkiin lehtiin, koska kannun siivilä on niin korkea.)

(Tästä minun täytyykin jatkaa tunnustustentäyteisellä linjallani ja tunnustaa, että ennen blogin aloittamista en tiennyt, että vesi pitäisi kaataa lehtien läpi, vaan olin sujuvasti kaatanut ensin veden kannuun ja vasta siihen päälle asetellut kömpelösti siivilän. Ehkä Anne on nyt sitä mieltä, ettei tällaiselle torvelolle olisi kannattanut antaa näin suurta bloggarin vastuuta, mutta yhtä kaikki olen nyt ainakin oppinut sen. Ja hei, ainakin haudutusaika on ollut oikein! Kerran nimittäin haudutin wulongia 30-45 sekuntia liikaa ja sain siitä maultaan pistävää ja kirpeää. Kannattaa siis olla tarkkana.)

Toisessa haudutuksessa lakritsin maku on huuhtoutunut pois niin sujuvasti, ettei ainakaan minun kehittymätön makuni enää tunnista sitä. Mutta wulongin maku kyllä pamahtaa esiin. Hyvin vienosta, makuuni hieman liian hennosta teestä onkin sukeutunut voimakkaasti hyvältä wulongilta maistuva vahva tee, jota aloin juoda suurella nautinnolla. Vasta tällä haudutuksella lehdet aukenivat täyteen kukkaansa ja täyttivät koko siiviläni. Väristä tuli hieman voimakkaamman kellertävä ja tuoksustakin voimakkaampi. Päätin heti, että ensi kerralla kaadankin ensimmäisen haudutuksen surutta pois ja esitän tällä vielä pahempaa hifistelijää tarjotessani tätä teetä jollekin pahaa-aavistamattomalle uhrille.

Ensimmäinen haudutus. Huono valaistus ja kamera vääristävät hieman väriä.

Kolmas haudutus on samankaltainen kuin toinen, vaikkakin paljon kalpeampi. Tein kaikki lisähaudutukset samaan ohjeessa ilmoitettuun kolmeen minuuttiin ja epäilen, että kolmannella kerralla olisin voinut hauduttaa pidempäänkin. Siinä vaiheessa kello oli kuitenkin jo puoli yksitoista ja minua väsytti aika vietävästi, joten päätin jättää hienostuneemmat kokeilut toiseen päivään.

Ja nyt minulla ei ole Ginseng Oolongia enää kannulliseen... mutta onneksi kohta on palkkapäivä.

Lukemani kirja on J. Pekka Mäkelän Hunan, 1930- ja 1940-lukujen Kiinaan sijoittuva historiallinen romaani. Tästä ei pitänyt tulla kirjallisuusblogia, mutta minun on pakko tässä välissä edes vähäsen mainostaa hyvää kirjaa.

Seuraavalla kerralla luvassa nepalilaista vihreää teetä sekä kenties joitain pääsiäismuistoja käännytysretkiltäni Kotkasta.

Ginseng Oolong
1 tl / 2 dl
80 °C
3 min

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kuinka kaikki alkoi eli kivinen tie kohti nautintoa

Hei! Nimeni on Henri Nerg, olen neljännen vuoden kirjallisuuden opiskelija Jyväskylän yliopistolla ja aloitan tällä postauksella pestini Teeleidin bloggarina. Yritän parhaani mukaan teeskennellä olevani teeasiantuntija, esitellä ja arvostella eri teelaatuja ja tarinoida matkastani teen maailmassa. Matkani on ollut kivinen ja täynnä harhaluuloja, pettymyksiä, sähläyksiä ja huonosti haudutettua teetä, mutta onneksi niiden vastapainona on ollut asiantuntevaa opastusta, sydämellistä palvelua ja - mikä tärkeintä - hyvin haudutettua ja erinomaiselta maistuvaa teetä.

Ensimmäisessä postauksessa ajattelin avata traumojani ja todistaa, että joskus tie nautintoon käy kivisimmän ja okaisimman ryteikön kautta. Toivottavasti nautitte, ja miksette nauttisi, koska muiden kärsimyshän on aina kiinnostavaa.

Vuoden 2016 syksyllä ystäväni kertoi minulle paikasta nimeltä Teeleidi, joka sijaitsi silloin vielä Lutakossa. Päätimme käydä kokeilemassa mystistä, pelkästään teelle pyhitettyä paikkaa. Vastassa oli uskomattoman kaunis vanha puutalo, jonka kotoisuus ja syrjäisyys tekivät paikasta entistäkin kiehtovamman. Astuttuamme sisälle harhailimme aikamme sokkeloisissa huoneissa, kunnes meidät ohjattiin jättimäisen seinän eteen, joka oli täynnä teetä. Muistan lähinnä järkytykseni ja yritykseni änkyttää, että haluaisin juoda "ehkä jotain vihreää, kenties".

Join jotain vihreää. Ja se oli hyvää. Kävin uudestaan. Uskaltauduin tilaamaan jopa pu'eria, jota ystäväni oli joskus minulla juottanut. Mandariinikiinaa opiskelleena pamautin teen vaikeasti lausuttavan nimen mukauttamatta sitä suomalaiseen puheenparteen ja heti tajuttuani sen takaraivossani jyskytti ajatus, että kyllä minua varmaan pidettiin mukatietävänä snobina. Kenties tämä trauma vaikutti siihen, että aloin vakituisesti käymään Teeleidissä vasta syksyllä 2017 sen avattua ovensa Kramsunkadulla, pirullisesti juuri kotimatkani varrella - kiinantuntinikin olivat jo loppuneet.

Mutta tässä vaiheessa pitänee kertoa tarkemmin, mistä ystäviäni huvittava ja kauhistuttava teehifistelyni alkoi ja kuinka minut värvättiin Teeleidin bloggariksi.

Olen kasvanut hyvin perinteisessä suomalaisessa kodissa, jossa kahvi on ollut käytännössä ainoa vaihtoehto juhla-, seurustelu- ja arkijuomalle. Aloin 12-vuotiaana juomaan kahvia, mutta jouduin lopettamaan sen 16-vuotiaana alati pahenevien vatsaongelmien vuoksi. Olin kauhistunut: minun piti vaihtaa kahvi teehen, pussilla liotettavaan litkuun! Se kyllä kouraisi syvältä.

Ensimmäinen "teeni" oli tällaista:


En kanna kaunaa vanhemmilleni, sillä se, että he juottivat minulle tällaista sanoinkuvaamatonta teeksi itseään nimitettävää nestettä, johtuu vain ja ainoastaan heidän tietämättömyydestään. Ovathan he, kuten niin moni muukin sivistynyt ihminen, vain ympäröivän, teestä ymmärtämättömän yhteiskunnan viattomia uhreja.

Liotin pussia varmaankin alle minuutin ja totesin, että onpa pahaa (tai varmaankin jotain rumempaa). Mutta tätä oli pakko juoda. Ehkä siihen tottuisi. Ja tottuihan siihen. Jotenkin. Sukulaiset oppivat hitaasti, että tämä on se ainoa outo vieras, joka juo teetä, ja sukujuhlilla tarjottiin kauhistuttavaa klassikkoa, Liptonin keltaista.

Muutettuani Jyväskylään tapasin ihmisiä, jotka joivat teetä, ja kuulemma ihan oikeaa sellaista, joka haudutetaan tuoreista lehdistä. Tämä kiehtoi minua ja kokeilin muutaman kerran, jopa sitä edellä mainittua pu'eria. Ja olihan niissä eroa, kuin kuulaassa aurinkoisessa talvipäivässä ja koleassa syksyisessä loskasateessa.

Aloin käydä kahviloissa, sellaisissakin joista sai oikeaa teetä. Ihastuin erityisesti vihreään teehen ja tajusin, että tämän vuoksi en ole aiemmin oppinut pitämään teestä, juomani teepussiteet kun olivat lähes poikkeuksetta olleet mustaa teetä. Julistin jo kovaan ääneen kaikille pitäväni vihreästä teestä, vaikken tiennyt siitä käytännössä mitään. Minulla kun on aina ollut pienoinen tarve päteä.

Vähän tämän jälkeen kävin ensimmäistä kertaa Teeleidissä.

Tultuani kesälomalta takaisin Jyväskylään elokuussa 2017 sain kuulla Teeleidin muuttaneen aivan yliopiston viereen. Uteliaisuus otti vallan ja astuin sisään, tälläkin kertaa vielä ystävästäni tukea ottaen. Ihastuin tähän paikkaan vielä enemmän kuin viime kerralla, vaikken vieläkään tiennyt juuri mitään teestä. Onneksi minua ohjattiin melkeinpä kädestä pitäen ja uskaltauduin kokeilemaan jopa jotain uuttakin.

Minulla on paha taipumus yrittää järkeistää ja analysoida kaikkea, mutta kaikkeen se ei tietenkään sovi. Sen vuoksi en tiedä, miten yhtäkkiä löysin itseni istumasta Teeleidistä yksin, tuijottamasta ikkunasta ulos ja - rauhoittumasta. Olen myös valitettavan taipuvainen stressaamaan ja ahdistumaan asioista, minkä vuoksi paikka, jossa on tarkoitus rauhoittua, sopi elämäntilanteeseeni loistavasti.

Ryhdyin käymään Teeleidissä yhä enemmän yksin ja aloin pidentämään käyntejäni. Saatoin istua yksin kolmekin tuntia juoden teetä ja tuskin vilkaisematta kännykkääni. Yleensä istuin sulkemisaikaan asti ja vielä kassalla yritin sanallistaa kokemuksiani maistamastani uudesta teestä. Minulle alettiin suosittelemaan teelaatuja, joista saattaisin pitää, ja löysinkin uusia, upeita makuelämyksiä.

Teeleidissä käynnistä tuli jopa terapeuttista. Se oli kirjaston ohella paikka, jonne oli aina mukava mennä ja jonne tunsin olevani tervetullut. Kuten kirjastossa, sielläkin saattoi löytää aina jotain uutta ja samalla tarkkailla ohikulkevia ihmisiä. Ja sinne saattoi mennä myös ystävän kanssa, jolloin kokemus muuttui erilaiseksi.

Aloin ostelemaan teetä kotiin, hankin itselleni välineet ja manasin sitä, kuinka se Teeleidissä maistui aina paremmalta. Sähläsin haudutusaikojen kanssa, lisäsin teelehdet vasta veden laittamisen jälkeen, tein oolongista liian kitkerää enkä tajunnut käyttää lehtiä uudestaan. Se johti siihen, että aloin käymään Teeleidissä niin usein, että opiskelijan taloudellisista realiteeteista johtuen jouduin asettamaan itselleni rajat ja lupasin itselleni, että saan käydä siellä vain kahdesti viikossa. Tosin itsekuri ei ole paras hyveeni, joten Teeleidin työntekijät ovat joutuneet katselemaan minua useamminkin, kun raikkaan ja ravitsevan yliopistolounaan jälkeen mieleni tekee teetä.

Kohottuani arvoasteikossa vakioasiakkaan tasolle eräänä päivänä Teeleidin omistaja Anne Savela kysyi minulta ohimennen, kiinnostaisiko minua ryhtyä kirjoittamaan heille blogia. Sanotaanko, ettei minua tarvinnut kauaa maanitella, kun minut kerran lahjottiin teellä...

Tähän pisteeseen pääsemiseen vaadittiin kärsivällistä opastusta, oppimista kantapään kautta ja ennen kaikkea lukemattomia kupillisia teetä. Ja matka (ja sen myötä väistämättä tulevat sähläykset) on vasta alussa. Toivottavasti siitä tulee pitkä, rikas ja hyvältä tuoksuva ja maistuva matka. Luvassa on nuoren opiskelijan vaellus häntä suurempaan valtakuntaan, jossa tuoksuu tee ja hohtavat nietokset, niin kauan kunnes tulee kesä ja pääsen Teeleidin aittaan istumaan.